Оригинален текст
Aurinko kun pддtti retken
Siskoistaan jдI jдlkeen hetken,
Pдivдnsдde viimeinen.
Hдmдrд jo metsддn hiipi,
Pдivдnsдde kultasiipi
Aikoi juuri lentдд eestд sen.
Kun menninkдisen pienen nдki vastaan tulevan,
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkдinen ennen pдivдnlaskua ei voi
Milloinkaan elдд pддllд maan.
Katselivat toisiansa,
Menninkдinen rinnassansa
Tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiдni,
Mutt' en ole elдissдni nдhnyt mitддn yhtд ihanaa!
Ei haittaa, vaikka loisteesi mut sokeaksi saa
- on pimeдssд helppo vaeltaa.
Kдy kanssani niin kotiluolaan nдytдn sulle tien
- ja sinut armaakseni vien."
Sдde vastas: "Peikkokulta,
Pimeys vie hengen multa
Enkд toivo kuolemaa.
Pois mun tдytyy heti mennд,
Jos en kohta valoon lennд,
Niin en hetkeдkддn elдд saa!"
Joo, niin lдhti kaunis pдivдnsдde, mutta vielдkin
Kun menninkдinen yksin tallustaa,
Hдn miettii, miksi toinen tддllд valonlapsi on
Ja toinen yцtд rakastaa.